Uudet silmät

Tiistai 24.4.2012 - Irja Kuotesaho, Revonlahti

Uudet silmät

Oli helmikuun 28. päivä. Oikea pakkaspäivä, kun lähdimme OYS:iin. Minulla oli vasemmassa silmässä harmaakaihileikkaus suunnitteilla. Oikea silmä oli jo leikattu tammikuun lopulla. Se oli sellainen varttitunnin kestoinen toimenpide.
Oikeaan käteen laitettiin verenpainemittari, joka mittasi automaattisesti paineen. Kanyyli asennettiin vasemman käden selkämykseen. Sitten laitettiin sellainen kaapu, että vain silmän kohdalla oli aukko.
Etukäteen olin hiukan jännittänyt leikkausta, vaan pian se oli ohitse. Aivan pikku homma, ajattelin. Olin pari tuntia sairaalassa ja pääsin kotiin.

Istuin jälleen odotushuoneessa. Olin odottamassa vasemman silmän leikkausoperaatiota. Toinen silmä oli jo parantunut ja ajattelin, että toinenkin leikkaus sujuisi yhtä vaivattomasti kuin edellinen.
Leikkaustoimenpide ei tällä kertaa onnistunutkaan yhtä mutkattomasti kuin oikean silmän leikkaus.
Lopultakin kaihi oli poistettu. Tällä kertaa tunsin melkoista kipua leikkauksen yhteydessä. Leikkauksen päätyttyä minut istutettiin pyörätuoliin ja tuotiin hurukyydillä potilashuoneeseen toipumaan. Kohtelu oli hyvää. Tarjottiin kahvia, voileipiä ja hedelmiä - ja tottakai kirjoitettiin mojova lasku.

Vasen silmä ei alkanutkaan tottua elämän menoon, vaan tuntui kuin silmässä olisi ollut ampiainen. Kipu ja silmän punoitus jatkui, eikä tipoista ollut apua, joten soitin osastolle. Sieltä kehotettiin välittömästi saapua poliklinikalle.

Jälleen matkustettiin Ouluun sairaalaan. Pääsinkin heti tarkastettavaksi. Olipas se takuulla pätevä tarkastus, kun samanaikaisesti silmään tuijotti kolme lääkäriä, eikä se ollut näköharha, vaan totisinta totta.

Eikä sitten muuta kuin tippoja silmiin ja ootellaan.

Ajatuksia keväästä

Maanantai 12.3.2012 - Paula Jakunaho

Auringon kajo alkaa kummasti muuttua. Iltatähti loistaa vaalealla taivaalla. Titityy, titityy helkkää useammin koivunoksalla. Katolta putoaa vesipisara nenälle ulos mennessä ja silmät sokaistuvat hohtavassa lumikentässä.

Se on salaa hiipinyt mieleen. Sana, jota vielä hetki sitten, en uskaltanut ääneen lausua. Sana, jossa tuntuu leuto tuulenhenkäys, purojen avautuminen ja ensimmäiset keltaiset ojanvarsien kaunokaiset.

Se on aluillaan.

                                               Kevät!

Hain kellarista pelargonioiden ruskeat rungot ja atsaleoiden mukulat. Istutin ne ruukkuihin ikkunan lähelle. Nyt ne jo pukkaavat uutta, vihreää kasvua.

                                               Kevät!

Aurinkoisilla laduilla hiihdellessäni, en malttanut olla taittamatta koivunok-sia. Tuossa ne maljakossa, kuivanneiden tulppaanien seurana, vihreillä hiirenkorvilla julistavat:      - Kevät!

Tiedän sen näistä pienistä asioista. Nautin siitä, se kuljettaa minut avovesi-en äärelle kohden kesää. Haluan jarruttaa vauhtia ja nauttia tästä hetkestä, keväästä.

Paula Jakunaho (at) hotmail.com

Missä olin silloin, kun Prinsessa syntyi

Torstai 23.2.2012 - Kyllikki Matinollit

On helmikuun 23. päivän 2012 aamu kello noin 8.10. Olen lähdössä Hannuksen Piilopirtille seminaariin. Siellä opetetaan sosiaalisen median, facebookin ja twitterin,  ynnä muiden nykyaikaisten SoMe  -kommunikaatiovälineiden käyttöä oman yrityksen hyödyntämisessä.  Siis jotain sellaista, josta minulla on osin vain syrjästäkatsojan ja  -kuuntelijan jäsentymätön käsitys.  Matti on mennyt jo hakemaan autoa lämmitysjohdon päästä viedäkseen Mairen ja minut määränpäähämme.  Takki päälle ja menoksi.  Mutta muistapa sammuttaa lähtiessäs ratio!

Olen painamassa nappia juuri silloin, kun tulee UUTINEN prinssi Danielin suulla: ”On syntynyt pieni suloinen prinsessa.” Niin hän sanoi, kuulin oikein. Aikaisin aamulla syntyi, yöllä menty sairaalaan. Muuta ei sanota.

Matti jo odottaa autossa!  Kirjaston Arja juoksee vastaani menossa kohti kauppaa, sanoo menevänsä ostamaan prinsessaleivoksia!  Matti ottaa prinsessa -uutisen tyynesti: Niin ne ruottalaiset ossaa, rinsessoja riittää. Meillä oo mittää.

Miksei meillä ole kuninkaallisia! Miksi se Väinökin jätti tulematta Suomeen?  Olisi kruunattu hänet  kuninkaaksi,   ja  rouvasta olisi tullut kuningatar.  Ja olis meilläki prinsessoja ja prinssejä ….. ynnä muuta niin kuninkaallista.

Mistä siellä Piilopirtillä puhuttiin?  Mistäpä muusta kuin Prinsessasta! Päivän mittaan saatiin tietää Prinsessan paino ja pituus ja muitakin tärkeitä asioita. Onnellisia kuulemma olivat vanhemmat , ymmärtäähän tuon. Niin oltais mekin, jos meillä olisi oma prinsessa. Että tätä mieltä oon!

Ps.  Piilopirtissä kyllä myös kuunneltiin sujuvasti, SoMe -asiat tulivat selvitetyiksi, samoin sosiaaliset suhteet hoidetuiksi. Anja ja Maijakin olivat siellä. - Kiitos järjestäjille ja opettaja/luennoitsijalle!

Hetki Via Dolorosanäytöksen harjoituksista

Keskiviikko 8.2.2012 - Pirkko Moisander

Tulin juuri Via Dolorosanäytöksen  harjoituksista. Kaifas ei ollut paikalla. Ohjaaja pani sattumalta minut rooliin sijaiseksi. Tuntui mukavalta olla pappi. Oikeastaan haluaisin olla juuri Kaifas. Puhuisin viisaita ja kulkisin  hohtavassa, koristellussa viittassa. Näyttäisin raivokkaasti tunteitani. Olisin suoraan Ponttius Pilatuksen alisena.

Katselin salaa ympärilleni. Tuolla taaempana on juutalaisia nuotiolla ja nurkan hämäryydessä piileksii opetuslapsia. 

Taas tulee minun puhevuoroni.  Koen  Kaifaksena hienoista  vallan tunnetta. Se on
peräisin miesten pelottavasta maailmasta.  Suoraa, yksinkertaista.  Sitä minä voin tänään hetken tuntea. 

Kuuluu uhkaavia huutoja ja  syntyy yleistä hälinää ja sekasortoa.
Kaifas seuraa tilannetta ja yhtyy huutoihin.

Seuraa tauko ja  ohjausta. Kysyn vierelläni seisovalta Ylipapilta:
- Voisinko olla mitenkään  Kaifaksen roolissa?
Seuraa kunnon ystävällinen miehen nauru.
- Sinäkö, sinähän olet nainen.

Niin minähän olen nainen ja ylpeä siitä.
Kannatti kuitenkin yrittää.

Satutädin joulunodotusta

Keskiviikko 14.12.2011 - Anneli Lehtikangas

Tänään minulla oli mieluinen tehtävä, kun pyydettiin postittamaan uusin satukirjani ”parhaalle kaverilleni”, vaikka emme ole tavanneet moneen vuoteen. Ai, niin. Minun piti lähettää kirja suoraan Joulupukille, joka sitten vie kirjan Emilialle jouluaattona.

Kyllä Emilia varmaan ihmettelee, kun kirjassa on minunkin tervehdykseni ja Unikin nimi tietysti myös.

Olen minäkin Joulupukin kaveri, sillä olen tavannut Pukin niinkin kaukana kuin Singaporessa, jossa pukki vieraili kaupungilla yhtä aikaa minun ja meidän papan (minun mieheni) kanssa. Ei se Singaporen pukki kyllä minun mielestäni ollut aivan oikea, vaikka en minä viitsinyt ruveta väittelemään asiasta, mutta kyllä kai minä paremmin Joulupukin tunnen. Tapasimme me samalla matkalla yhden australialaisen perheen Malesiassa ja heille kerroin, että olemme Suomasta ja kun eivät muuten ymmärtäneet missä Suomi on, niin yhtäkkiä perheen tyttö hihkaisi: ” Ai, tunnetko sinä Father Cristmasin (Joulupukin)”  Sen jälkeen kuulin aamuisin ruokasalista riemullisen huudahduksen: ”Hei Joulupukin paras kaveri”.

Amerikassa ne vasta hassuja puhuvat, kun luulevat, että Joulupukki tulee savupiipusta sisälle!!! Miten muka Pukki sopisi savupiipusta, kun silllä on niin iso mahakin ja ainakin meillä kotona kyllä tarttuisi savupiipun mutkaan. Mutta meilläpä Joupukki tuleekin oven kautta. Onneksi aina koputtaa kovasti ovea ja odottaa niin kauan, että joku käy oven avaamassa. Kyllä ainakin minua joka kerta on jännittänyt kovasti, vaikka olen jo näin iso ja vanhakin.

Tänä Jouluna menen Unikin kanssa Iida-Marian ja Jonin kotiin aattona, sillä sinne Joulupukki kyllä tulee ja olen minä lähettänyt Joulupukille sähköpostia, jossa kerroin, että olen Unikin kanssa Iida-Marian, Jonin sekä Nöpön kotona, niin ja tulee sinne tietysti Tonikin.

Kyllä meitä Unikin kanssa kovasti jo nyt jännittää. Onneksi ei tarvitse pelätä, että Joulupukki  jäisi mahasta savupiippuun kiinni, sillä hän tulee joka vuosi ovesta aivan samalla tavalla kuin oikeatkin ihmiset.

Luin Unikille tämän kirjoituksen ja koska se  hyväksyi tämän häntää heilauttamalla, niin olisi mukava, jos muutkin mieluummin kehuisitte kuin moittisitte, sillä ei kirjoittaminenkaan aivan helppoa ole.

Hyvää Joulua ja ennen sitä olkaa kilttejä!

Toivottaa Anneli Lehtikangas

                  satutäti         

Kirjoittajaseminaarista

Tiistai 22.11.2011 - Maija Ahola

Oulun ympäristön kynäilijät järjesti yhdessä Lakeuden kansalaisopiston kanssa kirjoittajaseminaarin 19.-20. marraskuuta. Meitä oli koolla parikymmentä kirjoittamiseen hurahtanutta, joukossa sekä miehiä että naisia.

Seminaarin teemana oli MATKALLA. Opettajamme FM Anna-Kaisa Järvi tutustutti meidät presidentti Martti Ahtisaaresta kertovaan Matkalla-nimiseen kirjaan, Antti Hyryn teksteihin ja Eeva-Liisa Mannerin runoihin.

Oppilaat olivat kirjoittaneet ennakkotekstejä opettajalle. Yhdessä luimme ja keskustelimme kunkin kirjoituksista erikseen. Runomuotokuvaa harjoittelimme Heidi Rundgrenin opastamana. Saimme aikaan mukavia muotokuvia kuvan ihmisestä.

Kuljimme suksilla mäntymetsään, evakkojunalla Suomen puolelle, autolla Unkarista koti-Suomeen ja junalla Kuopiosta Ouluun. Pysähdyttäviä olivat matkat ihmiseen runojen muodossa tai omista elämänkäännekohdista kertovat tarinat.

Taas kerran totesimme, että kirjoittaen olemme usein päässeet murheenalhosta päivänvaloon, eli kirjoittaminen on terapiaa ihmiselle.

Opettajan antama palaute oli ohjaavaa, ei musertavaa. Seminaarissa todettiin, että jokaisen kirjoittamiseen innostuneen on rohkeasti jatkettava harrastustaan, vaikka kynä välillä tylsyy. On hyvä luetuttaa tekstiä toisella, sillä kirjoittaja saattaa sokeutua tuotokseensa.

Oulun ympäristön kynäilijät lupasi kevätseminaaria ja kesällä taideleiriä. Antologiakin on tulossa ensi vuonna.

Sunnuntaina kurssilaiset saivat opiskelupäivän jälkeen viettää pikkujoulua, jossa herkuttelun lomassa vierailivat liminkalaiset tiernapojat. Kirjoittaminen on luovuutta parhaimmillaan, totesi opettajamme aluksi ja lopuksi iloisille ja kiitollisille seminaarilaisille.

Kiitoksia oiville opettajille ja kokoontulleille, keskusteleville opiskelijoille. Kiitos myös Lakeuden kansalaisopistolle ja rehtori Ari Karvoselle.

Puheenjohtaja
Maija Ahola

Leikin, luon ja sanon kyllä

Maanantai 31.10.2011 - Heidi Rundgren

Mistä tulee halu ilmaista itseään kirjoittamalla, maalaamalla, valokuvaamalla tai vaikkapa veistämällä?

Osaan vastata ainakin omalta osaltani. Minulla on ollut ja on edelleen monia syitä kirjoittaa. Yksi niistä oli haave oman kirjan julkaisemisesta. Halusin antaa lukijoille niitä asioita, joita olin itse saanut lukiessani muiden kirjoja.

Nyt olen julkaissut yhden runokokoelman ja olen etsimässä uusia syitä kirjoittaa. 

Mihin ovat sanat ja kysymykset hävinneet?

Joskus kirjoittajalle tulee tällaisia luovia taukoja, kuivia kausia. Ei ole juuri mitään sanottavaa. Elämä on tasaista. Ei ole tarvetta pohtia.

Sellaiset kaudet kuuluvat elämään. Hiljaisten kausien aikana eletään tätä elämää ja haudutellaan alitajunnassa uusien tarinoiden siemeniä ja runojen ituja.

Silti minä usein kirjoitan, kun on kirjoittamisen aika. Esimerkiksi kirjoitan tässä ja nyt tätä blogikirjoitusta.  Kirjoitan myös ihmisistä runomuotokuvia erilaissa tapahtumissa. Tilanne, jossa runomuotokuva kirjoitetaan, inspiroi minua. Tilanne on yhtä aikaa jännittävä ja rauhallinen. Runon kohde istuu edessäni, ja minä kirjoitan hänestä runon siinä hetkessä. Siinä ollaan läsnä ihmisenä ihmiselle.

Vaikka nykyisin kirjoittaminen rajoittuu minulla usein ”vain” runomuotokuvien tekemiseen, haluan ruokkia luovuuttani. Haluan kokea uusia elämyksiä. Haluan leikkiä! Sanon monille tilaisuuksille kyllä! Olen huomannut, kun uskaltaa kokeilla jotain, mitä aikaisemmin ei ole kokeillut, avautuu eteen uusia mahdollisuuksia. Ei haittaa, vaikka hieman pelottaa. Ihmisen on hyvä haastaa välillä itseään. Se kehittää. En ole sellainen hurjapää, että hyppäisin laskuvarjohypyn lentokoneesta. Mutta minulle samanlainen kokemus oli se, kun ensimmäisen kerran lausuin omia runojani julkisesti ääneen. Se oli hyppy tuntemattomaan.

Päätin osallistua tänä syksynä Lakeuden kansalaisopiston savikurssille. Halusin pyöritellä ja muovailla muutakin kuin sanoja. Ehkä ensi vuonna kokeilen jotain muuta, esimerkiksi öljyvärimaalausta.

Pidän luovuuttani yllä myös käymällä säännöllisesti taiteilijatreffeillä. Taitelijatreffit eivät ole romanttinen kohtaaminen toisen taitelijan kanssa, vaan olemista oman itsensä kanssa.  Julia Cameron kirjoitti siitä kirjassa ”Tie luovuuteen”. Luin sen vuosia sitten ja kävin läpi kirjan 12 viikkoa kestävän ohjelman. Käyn treffeillä yksin itseni kanssa taidenäyttelyissä, museoalueilla, kirpputoreilla, taidetapahtumissa, kahviloissa, puistoissa ja metsissä. Katselen kauniita maisemia ja mielenkiintoisia rakennuksia. Voin mennä ihan mihin tahansa paikkaan, jossa tunnen saavani inspiraatiota ja/tai rauhaa.

Lisäksi tarvitsen sosiaalista toimintaa. Yhdessä tekeminen tuo iloa elämääni. Kävin vuosina 2006-2007 Limingan taidekoulun kirjoittajalinjan. Muistan vieläkin kuinka ihana oli istua Vilho Lampi –museon eli kivikoulun nahkasohvilla ihan vain omana itsenä. Välillä juteltiin, välillä kirjoitettiin, leikittiin luoveja leikkejä ja tietysti opiskelimme kirjoittamista. Mutta jos tuntui siltä, että halusi vain olla hiljaa ja käpertyä nahkasohvan nurkkaan viltin alle, sekin oli täysin sallittua. Luovuus ei ole suorittamista.

Nykyisin saan sosiaalisten kontaktien kaipuuni tyydytettyä olemalla mukana monenlaisessa yhdistystoiminnassa. Olen esimerkiksi Huutomerkki Ry:n, ArsLiminka Ry:n ja Oulun ympäristön kynäilijät Ry:n jäsen.

Oulun ympäristön kynäilijät Ry järjestää 19.- 20.11.2011 kirjoittajaseminaarin Limingassa Linnukan ruokalassa. Seminaarin vetäjänä on FM Anna-Kaisa Järvi. Seminaarin teemat ovat "Matkalla" ja "Elämäkerta".  Itse aion puhua siellä hetkisen myös runomuotokuvien kirjoittamisesta, mutta muutoin osallistun sinne ihan tavallisena kirjoittajana.

Itse odotan seminaarilta leikkimistä. Luovan leikin idean opin Limingan taidekoulun kirjoittajalinjan silloiselta opettajalta Essi Kummulta. Essi leikitti meitä. Hän keksi koko ajan uusia tapoja saada meidät hereille aamuisin. Teimme kirjoitusharjoituksia, kuuntelimme musiikkia, pelasimme sanapelejä, maalasimme, teimme vierailuja erilaisiin lähiympäristön kohteisiin, piirsimme ja keksimme hauskoja juttuja.  Luimme tekstejämme ääneen. Esittelimme toisillemme lempikirjojamme ja -artistejamme. Mutta elämä on muutakin kuin leikkiä, joten välillä kirjoitimme syvällisiä tekstejä. Opiskelimme ja tutkimme kirjoittamista.

Odotan tältä seminaariviikonlopulta yllätyksiä ja tunteita: iloa, naurua, surua ja rauhaa.  Siinä samalla myös oppii jotain uutta, ihan vahingossa, huomaamattaan.

 Kysyn uudestaan: Mistä tulee tarve ilmaista itseään? Miksi kirjoitan?

Minua pyydettiin kirjoittamaan tämä teksti. Sain idean ulkopuolelta. Sanoin kyllä. Mietin ja kävin kävelemässä ulkona. Sain inspiraation, ja minulle tuli kirjoittamisen tarve. Minä halusin kirjoittaa tämän kirjoituksen, jotta siirtäisin teihin oman innostukseni.  Ryhdyin kirjoittamaan. Olen nyt iloinen, että sanoin kyllä.  Muistin taas, että kirjoittaminen on mukavaa.

Jos tuntuu, ettei itse keksi mistä kirjoittaa ja edessä on tyhjä paperi, kannattaa hankkiutua tilanteisiin, joissa syntyy ideoita. Oikea ympäristö ja oikea seura ruokkivat luovuutta. Monet kirjoittamisesta pitävät ihmiset eivät halua, että se paperi olisi aina tyhjä, vaikka olisikin kuiva kausi. Tällaisella kurssilla ideat voivat tulla annettuna tai ihan itsestään. Ahaa-elämys voi tulla myös vasta kuukausien päästä itse tilanteesta. Tärkeintä on lähteminen ja läsnäolo. Olemme yhteisellä matkalla. 
 

Heidi Rundgren

PS. Tällekin tilaisuudelle sanoin kyllä:

Torstaina 3.11. klo 18.00-19.00 Kempeleen kirjastossa (Zeppeliinin III kerros)

- Pirkko Tuunainen esittää lääkärirunoilija Hj.Nortamon 1900-luvun alun  ja Heli Laaksosen 2000 -luvun runoja raumanmurteella ja kääntää ne suomeksi. Heidi Rundgren lausuu kirjoittamiaan runoja julkaisemastaan Syntymä -runokirjasarjasta ja kirjoittaa runomuotokuvia (2 euroa/runo).  

Aleksis Kiven päivä

Maanantai 10.10.2011 - Pirkko Tuunainen

Kummallisella tavalla tämä päivä almanakassa on muistoja täynnä vuosien varrelta. En todellakaan aio muistella kaikkia Aleksis Kiven päiviä vaan ehkä sitä minulle ja miehelleni muistorikkainta.
Elettiin vuotta 1965. Olimme saaneet kesällä opettajanpaikat Hyrynsalmelta. Tosin vain minä olin siellä ja mieheni Pentti oli Kajaanissa asevelvollisuuttaan suorittamassa.
Odotin kirjeitä joskus jopa epätoivoisesti. Kylällemme tuli posti kolme kertaa viikossa. Jos sitten kävi niin, että pojat olivat metsäkeikalla, ei kirjettä kuulunut. Tosin ne tulivat sitten aikanaan ja joskus läjäpäin niin, että ne piti panna sitten aikajärjestykseen.
Olin saanut kirjeessä tiedon, että Pentti tulisi lyhyelle lomalle Hyrynsalmelle. Juna olisi asemalla sunnuntaina 10.10 noin klo11  ja illalla veisin hänet takaisin omalla autolla Kajaaniin. Näin piti toimia, koska yleistä kulkupeliä ei illalla kulkenut.
Lähdin siis hyvissä ajoin asemalle, mutta kuinka ollakaan. Yöllä oli satanut noin kymmenen senttiä lunta ja aamulla oli 8 astetta pakkasta.  Olin saanut kesällä ajokortin, joten ajotaito ei ollut rapia, lisäksi autossa oli kesärenkaat. Noin puolimatkassa asemalle, tuli traktori vastaan ja niin leveästi, että minä luisuin ojaan. Traktori meni, mutta onneksi sain työntöapua. Kyllä siinä tuli jo "hiiren viinatkin" keitettyä ennen apua.
Onneksi ehdin asemalle ennen junaa. Kyllä Pentin saapuminen oli suuri asia juuri silloin, vaikka arvokkaasta yhteisestä päivästä joku tovi vierähti renkaiden vaihtamiseen. Illalla ajelin takaisin Kajaanista yli 90 kilometrin matkan yksin. Autossani ei ollut sellaista ylellisyyttä kuin autoradio. Minulla oli etuistuimella tavallinen matkaradio ja soitin sitä melko kovaäänisesti, että pysyin hereillä.
En muista, mutta oletan, että tyyny oli sinäkin iltana märkä vaipuessani uneen.

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Vuosi opiskelua Limingan Taidekoulussa

Lauantai 17.9.2011 - Pirkko Moisander

Siitä on reilu vuosi, kun aloitin Limingan Taidekoulun  valokuvauslinjalla taideopintoni.
Ajattelin vähän kohentaa vain valokuvaustaitojani. En olisi uskonut, kuinka alussa olin ennakkoluuloinen ja estoinen.

Opiskelutoverini olivat huimasti eri maailmoista. He olivat hyvin lahjakkaita  ja monella jo taideopintoja takana. Joku oli jo puoliammattilainenkin. Ongelmia tuli ensin siitä, että löytäisin oikean asenteen ympäristööni. Kaikki puhuttelivat opettajaa Juhaksi, mutta minulle se ei käynyt. Piti löytää opiskelijan rooli itsestäni. Se pakotti puhuttelemaan Juhaa "opeksi". "Voisiko ope auttaa?" "Anteeksi ope nyt en ymmärtänyt."
 
Vähitellen asiat alkoivat luistaa. Valkeni myös kummallinen asia, mitä todella tarkoittaa "vanha ihminen". Vanha ihminen on yhtä kuin kaikenikäinen. Lapsuus, nuoruus ja kaikki vuosikymmenet kulkevat aina mukana ei vain se hetki, mitä elämme.  Piti siis löytää, se opiskeluaikojen tunnemaailma ja intohimo sekä jonkinlainen keveys ja huumori asioihin.
Luovasta koulutuksesta, kun oli kyse, tarkoitti se rentoa leppoisaa asennetta, eikä tekemisen suorittamista. Hyvin se oppi lopulta meni  kaikille perille.

Lounasaikaan ruokasalissa me aikuisimmat opiskelijat eri linjoilta istuimme samassa
ruokapöydässä. Tutustuimme toisiimme, puhe luisti ja pilkettä löytyi silmäkulmissa.

Asiaa, näyttelyjä, kuvauksia, kritiikkiä, tekniikkaa ja tietoa tuli vuoden aikana niin paljon, että toukokuun lopussa olin jo todella väsynyt.

Vuosi oli kaikkineen loistava kokemus. Kannustankin työelämästä vapaalle muuttaneita olemaan rohkeita ja avoimia uusille asioille. Koskaan ei kannata jäädä paikoilleen odottelemaan, mutta senhän te jo entuudestaan tiesittekin.

Mukavaa syksyä!

Henkinen kasvu

Torstai 8.9.2011 - Vieno Myllylä

Kun on ylittänyt kahdeksankymmenen vuoden ikärajan, rupeaa helposti tuumailemaan, että tässäkö tämä elämä nyt oli. Näin oli minulle vähällä käydä. Mutta sitten otin itseäni niskasta ja päätin, että kyllä tässä vain on räpiköitävä muiden mukana. Jos lopetat räpiköimisen eli pudottaudut kehityksen kelkasta, et pysy edes paikallasi vaan takuulla taannut, vieläpä kiihtyvällä vauhdilla.

Tämä vuosi onkin ollut täyttä elämää alusta alkaen.

Uuden vuoden päivänä lensin ihan yksin Helsinkiin, vaikka en ole enää moneen vuoteen lentänyt ilman seuralaista.

Seuraavana päivänä olin jo Afrikan ilmatilassa matkalla Mombasaan. Siellä lekottelimme kolme päivää.

Kummityttöni, joka tämän matkan järjesti ystävilleen ja sukulaisilleen 60-vuotispäivänsä kunniaksi, oli ollut lääkärinä Kisumussa suomalaisella lähetysasemalla. Tutustuimme siihen. Orpokoti teki vaikutuksen. Kirkossakäynti oli elämys.

Kävimme safarille Nakurujärvellä ja Masai Maran kansallispuistossa. Asuimme telttahotelleissa ja retkeilimme maastobusseilla pitkin savannia. Olihan se elämyksellistä. Eikä ikä painanut yhtään!

Niin että mitäpä tässä muuta kuin jatkaa täysillä elämää ja kirjoittamista.

Viime aikoina on mielessäni soinut yksi ajatus ylitse muiden: Henkinen kasvu.

Nyt kun kerran olen päättänyt elää täyttä elämää loppuun asti, aion vanheta arvokkaasti ja jos mahdollista, kasvaakin vielä – henkisesti. Se ei tarkoita tosikkomaista pingottamista. Mutta ristikoiden täyttämisen olen lopettanut. Sen sijaan luen enemmän. Mutta – apua! Kuka auttaisi minua ymmärtämään Helvi Juvosen runoja?!

Blogin avaus

Torstai 1.9.2011 - Anja Garanvölgyi

Syksyn tullen avaavat kansalaisopistojen harrastuspiirit ovensa. Taidemaalaus, luovan kirjoittamisen kurssit, käsityö-ja kuntopiirit, kuorotoiminta ym. ym.

Itse jatkan taidemaalausta täällä Limingan taidepiirissä mainion Niina Kelan johdolla. Kovasti kiinnostaisi myös Pia Ronkaisen Luovan kirjoittamisen kurssi Tyrnävällä, mutta täytyy vielä suunnitella, mihin rahkeissa on varaa. Olisi niin paljon mielenkiintoista harrastettavaa.

Lauluyhtye Nonettia ja vesijuoksua/seniorijumppaa Kempeleen Zimmarissa ei missään tapauksessa voi jättää pois. Lauluääntä pitää harjoittaa, jotta se pysyisi näin lähes 70-kymppisenäkin vielä kunnossa, eikä kukaan muu hoida kuntoani, ellen sitä itse tee.

Mihin te hyvät ystäväni aiotte ryhtyä näin syksyn tullen? Olisi mukava, jos kirjoittelisitte harrastuksistanne ja oivalluksistanne tälle blogille, jonka nyt avasin käyttöömme.

Lähettäkää minulle bolgikirjoituksenne minun sähköpostiini, niin laitan sen tälle palstalle. Ensimmäiseksi blogikirjoittajaksi haastan Vieno Myllylän. Kirjoittaisitko mitä sinun syksyysi kuuluu...